digitalisaatio & sosiaaliala
MAHDOLLINEN YHTÄLÖ
Digipalvelujen käytön edellytykset ja valinnan mahdollisuudetKaikkien digipalvelujen käytön perusedellytyksenä ovat riittävät digitaidot ja digituki. Puutteet digitaidoissa vaikeuttavat sähköisten sosiaalipalvelujen käyttöä ja lisäävät digiavun tarvetta [1,2]. Tämä koskee sekä palveluntuottajia että käyttäjiä.
Ehkä vieläkin suuremman haasteen ikäihmisten digitaaliselle asioinnille muodostaa kuitenkin elämänmahdollisuuksien eriytyminen. Esimerkiksi sosioekonominen asema, koulutus, etninen tausta ja kielitaito, sekä sairastavuus, fyysiset ja kognitiiviset kyvyt määrittävät niitä mahdollisuuksia, joiden puitteissa ihmiset aloittavat ja pystyvät jatkamaan sähköisten palvelujen käyttöä, kun ikää karttuu lisää. Strategisen tutkimusneuvoston rahoittaman DigiIN-hankkeen tulosten mukaan kaikki edellä mainitut tekijät määrittävät ikäihmisten mahdollisuuksia käyttää digipalveluja [6,7]. Ikäihmisten internetin käyttö korona-aikana
Mutta lisääntyikö ikäihmisten internetin ja verkkopalveluiden käyttö kokona-aika? Kuinka pitkälle he ”digiloikkasivat” ja mihin suuntaan? Tilastokeskuksen toteuttamat Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö tutkimukset vuosilta 2019 ja 2020 kertovat muutoksista internetin käyttötarkoituksesta eri ikäryhmissä [8]. Kyseinen aineisto kerätään aina vuoden toisella neljänneksellä. Vuonna 2020 tuolle ajankohdalle osuivat myös monet ikäihmisten liikkumista rajoittavat suositukset. Internetiä käyttäneiden 75–89-vuotiaiden osuus nousikin kymmenen prosenttiyksikköä vuodesta 2019 (41 %) vuoteen 2020 (51 %). Lähes saman verran, seitsemän prosenttiyksikköä, kasvua oli useita kertoja päivässä internetiä käyttävissä. Kuvio 1 Internetin käyttötarkoitusten yleisyys 2019 ja 2020, %-osuus 75–89-vuotiaista (Tilastokeskus) Lähde: Tilastokeskus [8] Kuviossa 1 on esitetty internetin eri käyttötarkoitusten yleisyys 75–89-vuotiaiden keskuudessa vuosina 2019 ja 2020. Voimakkainta internetin käytön kasvu oli verkkolehtien ja televisioyhtiöiden uutissivujen katsomisessa sekä televisioyhtiöiden muissa verkkopalveluissa. Kasvua oli runsaasti myös tavaroita ja palveluita koskevan tiedon etsinnässä. Lisäksi vuorovaikutusta edistävien palveluiden, kuten internet- ja videopuheluiden sekä pikaviestisovellusten, käyttö lisääntyi huomattavasti.
Viimeaikaiset tutkimustuloksemme ikäihmisten mediakulutustavoista ovat samansuuntaisia Tilastokeskuksen tietojen kanssa. Internetiä käyttävien yli 62-vuotiaiden tavat kuluttaa vanhaa mediaa (televisio, uutiset ja lehdet, kirjat) ja niiden uusia digitaalisia vastineita ovat yhteydessä ikään eri tavoin [9]. Mitä vanhemmista internetin käyttäjistä on kyse, sitä tyypillisemmin ja enemmän he lukevat painettua mediaa ja katsovat televisiota. Sen sijaan erot digitaalisen television katselemisessa, e-kirjojen ja verkkolehtien lukemisessa lisääntyvät iän myötä. Kiertotiet löytyvät pakon edessä Mitä nämä havainnot sosiaalialan digitalisaation näkökulmasta sitten merkitsevät? Ensinnäkin iäkkäät ihmiset ovat kenties kaikista epäyhtenäisin digitaalisten palveluiden käyttäjäryhmä, jonka tiedot ja taidot käyttää uusia digitaalisia palveluita vaihtelevat voimakkaasti. Sen vuoksi avuntarpeet digiteknologian ja -sovellusten käytössä ovat heillä korostuneen yksiöllisiä. Myöhempiin elämänvaiheisin liittyy myös usein enemmän elämänmahdollisuuksia ja -valintoja rajoittavia tekijöitä, jotka haastavat niin sosiaalialan ammattilaiset (esim. gerontologinen ja aikuissosiaalityö, kotihoito) kuin läheisetkin tunnistamaan ikäihmisten orastavia avuntarpeita arkiasioinnissa –erityisesti silloin kuin asiointi tapahtuu verkossa. Pakko on huono kannustin sähköiseen asiointiin. Koronaepidemia ja siihen liittyneet elämisenmahdollisuuksien rajoittamiset ajoivat vain melko pienen osan 75–89-vuotiaita hankkimaan tavaroita ja palveluita verkosta. Pakkoraoissa löydetään kuitenkin myös kiertoteitä välttämättömien asiointi- ja palvelutarpeiden tyydyttämiseksi. Lisääntynyt tiedonhaku internetistä ja etenkin lisääntynyt pikaviestinten ja videopuhelinsovellusten käyttö viestivät siitä, että ikäihmiset ovat hakeneet apua arkiasiointiin ja helpotusta yksinoloon myös internetistä. Kirjoittaja: Sakari Taipale, YTT, dos., apulaisprofessori Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikkö Jyväskylän yliopisto Lähteet:
Kun ikää tulee, tuntuu, että jotkut asiat vaan toistuvat vuodesta toiseen. Yksi ikävä tällainen on se, että heikoimmassa asemassa olevat ihmiset jäävät muutosten ja uudistusten jalkoihin.
Barometri perustuu valtakunnallisen ja monialaisen vastaajajoukon kyselyvastauksiin. Aineisto koottiin tammi–helmikuun taitteessa 2021. Koronapandemian vaikutuksia koskevassa julkaisussa käytetään sosiaali- ja terveysjohtajien, sosiaalityöntekijöiden, Kelan esi- ja toimihenkilöiden sekä TE-toimistojen johdon vastauksia. Käsittelen tässä sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä. Kaikkiaan vastaajia oli 1 099, heistä 412 sosiaalityöntekijöitä. He arvioivat oman vastuualueensa tilannetta syksyllä 2020 tai kyselyn toteutusajankohtana vuoden alussa. Tuloksia on verrattu vastaavaan keväällä 2020 tehtyyn kyselyyn Sopivaa apua tarjolla heikosti haastaviin tilanteisiinSosiaalityöntekijöillä on pitkittyneen pandemian takia suuri huoli asiakkaiden mielenterveydestä. Huoli kasvoi 23 prosenttiyksikköä viime keväästä. Myös asiakkaiden päihteiden käyttöä, asumisen turvaamista sekä elämänhallintaa ja arkirytmiä koskevat huolet lisääntyivät. Näissä asioissa tarvitaan paneutuvaa ja usein pitkään jatkuvaa työskentelyä, mutta silti sosiaalityössä lisättiin edelliskevääseen verrattuna eniten etä- ja digityöskentelyä, esimerkiksi puhelinasiointia ja videovälitteisiä yhteyksiä. Ne eivät usein toimi haavoittuvassa tilanteessa olevilla, joista taas oltiin eniten huolissaan. Sosiaalityöntekijät arvioivat, ettei henkilökohtaisia tapaamisia kyetty tarjoamaan kaikille tarvitseville. Vain viidennes uskoi, että etä- tai digipalveluista hyötymättömien palvelutarpeisiin vastattiin hyvin tai melko hyvin. Konkreettisiin ongelmiin saa apua Kaikki vaikeassa tilanteessa olevat eivät jääneet avutta. Osan tarpeisiin pystyttiin vastaamaan melko hyvin, esimerkiksi, jos tarvitsi ruoka-apua tai jos asunnon menetys uhkasi. Myös etuudet ja tuet järjestyivät varsin hyvin. Konkreettiset ongelmat tuntuivat hoituvan. Sen sijaan noin puolet sosiaalityöntekijöistä arvioi, että mielenterveyspalveluihin pääsyä odottavien, toimintakyvyltään heikkojen asiakkaiden sekä etä- ja digipalveluista hyötymättömien palvelutarpeisiin kyettiin vastaamaan huonosti tai melko huonosti. Innostus menetelmäjoustoihin lopahti
Tuore barometri osoittaa, että loppuvuodesta etä- ja digipalvelut yleistyivät ja käytössä olevat kanavat hallitsivat työtä sen sijaan, että asiakkaiden tarpeet olisivat määritelleet tuen muodon. Menetelmien joustava käyttö väheni. Esimerkiksi asiakkaiden tapaamista ulkona – liekö talvi estänyt tämän – etsivää työtä ja jalkautuvia palveluita lisättiin vähän. Työntekijät keskittyivät enemmän teknisluontoisiin tehtäviin, vaikka huoli eniten tukea vaativista asiakasryhmistä kasvoi. Järjestöillä ihmisten tarpeet ensisijalla Järjestöt tekevät paljon etsivää ja jalkautuvaa työtä esimerkiksi asunnottomien ja mielenterveyskuntoutujien parissa. Julkisten palveluiden tapaan niidenkin palveluita piti muuttaa paljolti etä- ja digipalveluiksi ja esimerkiksi vapaaehtoistyö hankaloitui. Pandemian alkaessa muun muassa asunnottomien tilanne näytti vaikealta, mutta sittemmin Vailla Vakinaista asuntoa ry on kyennyt pitämään vaikkapa päivä- ja yökeskukset auki. Sosiaalibarometrin mukaan kolmannen ja neljännen sektorin toimijat ovat merkittävästi tukeneet asiakkaita ja lieventäneet epidemian vaikutuksia. Niillä on painottunut käytännön apu, mutta myös neuvonta ja psykososiaalinen tuki. Osana työtäni olen Suomen köyhyyden vastaisen verkoston EAPN-Finin sihteeri. Siihen kuuluu 53 jäsentä, enimmäkseen sosiaali- ja terveysjärjestöjä. Mukana toiminnassa on köyhyyttä kokevia ihmisiä. Heidän näkökulmansa on verkostolle keskeinen. Verkostossa toimiva Anne Tyni kirjoittaa blogissaan, miten pandemia toi digiosattomuuden, tai hänen sanoillaan digiköyhyyden, esiin yhdessä rysäyksessä. ”Yhteiskunta alkoi elää digitaalisesti etänä. Koneongelmat ja osaamisen puute yhdistyivät digiköyhyydeksi. Vanhat tietokoneet eivät tukeneet ohjelmia, tietotaito rajoittui someosaamiseen ja puheluihin. Ihmiset eristettiin, toisten auttaminen kävi vaivoin tai ei ollenkaan.” Mitä tästä opimme? Yksi toistuva hokema on, että myös digipalveluja käyttämättömien ihmisten palveluihin on panostettava, mutta julkisten palveluiden ensisijainen asiointitapa on digitaalinen. Palveluita kehitetään digitalisaatiossa mukana pysyvien ehdoilla. Tämän pandemia on todistanut. SOSTE julkaisi 2019 Ihan pihalla -kansalaistutkimuksen vanhoista ihmisistä digipalveluiden myllerryksessä. Sen vetäjä, sosiaalipolitiikan emerita professori Briitta Koskiaho on todennut, että yhteiskunnassa uudet toimintatavat ja menetelmät järjestää asiat syrjäyttävät aina vanhat tavat. Ne eivät kauaa säily uusien rinnalla. Tämän vuoksi julkisen vallan on tehtävä kaikkensa, jotta mahdollisimman pystyisi käyttämään digipalveluita: täytyy kehittää käyttäjäystävällisiä palveluita, järjestää laitteita, opastusta, kädestä pitäen tukea, mutta myös puolesta asioinnin mahdollisuuksia, sillä kaikki eivät eri syistä millään taivu digipalveluiden käyttäjiksi.
Erja Saarinen
Kirjoittaja on erityisasiantuntija SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry:ssä. Hän oli mukana professori Briitta Koskiahon Ihan pihalla -tutkimushankkeessa. Digitalisaatio ja kansalaisten yhdenvertaisuus Digitalisaatio koskettaa jokaista kansalaista niin arkisessa elämässä kuin palveluiden käyttäjänä. Vielä joitakin vuosia sitten saattoi poliittisesta puheesta tehdä tulkinnan, että tavoitteena on sähköistää kaikki julkisella sektorilla asioiminen. Digihypetyksen laineille öljyä valoivat keskustelut digitaalisesta kuilusta sekä digitalisaation tuottamasta kansalaisten uusjakautumisesta hyvä- ja huono-osaisiin. Viime aikoina valtion hallinnonkin tasolla on huomio kohdentunut kansalaisten mahdollisuuksien eriytymiseen sähköisessä asioinnissa ja sähköisten palveluiden käytössä. On ollut ilahduttavaa seurata, miten digitalisaation yhteydessä on ryhdytty enenevässä määrin puhumaan esteettömyydestä, saavutettavuudesta ja osallisuudesta Vammaisten ihmisten näkökulmasta digitalisaatiossa on ennen muuta kyse yhdenvertaisuudesta. Vammaisille ihmisille on taattava yhdenvertaiset mahdollisuudet osallistua ja olla osallinen – kaikilla yhteiskunnan areenoilla. YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista [1] edellyttää yhdenvertaista pääsyä tieto- ja viestintäteknologiaan sekä järjestelmiin ja sähköisiin palveluihin. Suomi on sitoutunut sopimuksen toimeenpanoon ja toimeenpanon seurantaan, muun muassa tutkimuksen keinoin Vammaisten ihmisten digiosallisuutta ja digipalveluita Erilaisissa kehittämisyhteyksissä ja tutkijakokoonpanoissa olemme olleet mukana analysoimassa vammaisten ihmisten suhdetta digitalisaatioon ja osallisuuteen lukuisista erilaisista näkökulmista [2–8]. Tutkimustyö on kohdistunut yhtäällä saamelaisten vammaisten henkilöiden yksilölliseen ja yhteisölliseen inhimilliseen turvallisuuteen havaiten digitalisaation mahdollisuudet kulttuurin kannattelijana ja elvyttäjänä, mutta myös digitalisaation tarjoamien mahdollisuuksien taloudellisen saavutettavuuden rajallisuuden [7]. Toisaalla vammaisten ihmisten toimijuutta valtavirtateknologioiden käyttäjinä on jäsennetty itsenäisenä, mahdollistettuna ja jaettuna teknologisena toimijuutena, joista jälkimmäinen voi toteutuakseen edellyttää jopa 24/7 saatavilla olevaa tukea tai apua [2]. Yhteisessä analyysissämme olemme keskittyneet digitaalisten vammaispalveluiden käyttöön hahmottaen vammaisten ihmisten eriytyviä toimijuuksia taidokkaana, potentiaalina, varauksellisena ja pakotettuna sähköisten vammaispalveluiden käyttönä [9]. Näin tutkijan silmin näyttää, että vammaisten ihmisten suhde digitalisaatioon ja digipalveluiden käyttöön on, jos mahdollista, keskiarvoistakin eriytyneempää. Yhtäältä digitalisaatio tarjoaa lähes rajattomasti uusia mahdollisuuksia osallisuuteen ja kansalaisuuden toteuttamiseen, mutta toisaalta sulkee toiset tiukasti digitaalisten resurssien ja mahdollisuuksien ulkopuolelle. Digipalveluissa esimerkiksi paikasta riippumattomuus ja mahdollisuus asioida omatahtisesti voivat helpottaa vammaisten ihmisten elämää. Toisaalta riippuvuus käytetystä teknologiasta, ohjelmistoista, terminologiasta ja niiden logiikasta voivat tehdä digipalveluista saavuttamattomat. ”Pidetään kaikki mukana” – eli vammaissosiaalityöstä Sosiaalityön eettismoraalinen ammatti-identiteetti ohjaa suuntaamaan katseen jok´ikisen ihmisen ihmisarvoon, oikeudenmukaisuuden vahvistamiseen ja heikompiosaisten äänen kuulumiseen. Vammaiset henkilöt eivät arkisessa elämässään ja sosiaalityön kumppaneina ole yhdenmukainen ryhmä. Ihmisten yksilölliset piirteet ja persoonallisuudet, heidän ainutlaatuiset tilanteensa sekä moninaiset elämisen ympäristöt ja yhteisöt pirstaloivat vammaisten ihmisten ”ryhmän” heterogeeniseksi. Suhteessa sähköistyvien vammaispalveluiden käyttöön heidän toimijuutensa eriytyvät niin asenteiden ja arvostusten, kykenemisen, haluamisen ja osaamisen kuin voimisen ja täytymisenkin näkökulmasta [3,9]. Tutkimuksemme [9] taidokkaille käyttäjille digipalvelu voi parhaimmillaan tarjota mahdollisuuden palveluprosessien omaehtoiseen hallintaan ja hyödyntämiseen. Toisaalta he samalla törmäävät teknologisten ratkaisujen rajoituksiin ja kömpelyyteen, sillä digipalveluiden tarjonta ei ole sillä tasolla eikä niin laajaa kuin taidokkaiden käyttäjien osaaminen ja vaatimukset. Taidokkaat käyttäjät ovat niitä, joiden tarpeisiin digipalveluiden kehittäminen lienee helpointa, sillä he osaavat kertoa palveluiden heikkouksista kielellä, joka on käännettävissä digipalveluiden kehittämiseksi. Potentiaalisiksi nimeämillemme käyttäjille kiinnostus digipalveluiden käyttöön ei konkretisoidu laajamittaiseksi palveluiden käytöksi, koska nykyisellään digipalveluiden omaehtoinen käyttö ei heiltä luonnistu siinä laajuudessa kuin potentiaalit käyttäjät itse haluaisivat. He tekevät näkyväksi digipalveluiden tukikapeikon. Tullakseen käyttökelpoisiksi potentiaalisille käyttäjille digipalveluiden tulisi olla helppokäyttöisiä ja ymmärrettäviä ja niiden käyttämiseen tulisi olla tarjolla opastusta ja tukea. Varaukselliset digipalvelun käyttäjät voivat olla sinällään taitavia teknologioiden käyttäjiä omassa arkielämässään, mutta digipalveluiden käyttäjinä he ovat huolissaan digipalveluiden nurjasta puolesta kuten tietoturvallisuuden vaarantumisesta ja yksityisyydestään. He eivät luota (digitalisoituvaan) palvelujärjestelmään johtuen muun muassa aiemmista palvelujärjestelmän asiakkuudessa kokemistaan pettymyksistä. Kyberhyökkäyksien saatua viime aikoina näkyvyyttä, voi varauksellisia palvelunkäyttäjiä halutessaan pitää myös valistuneina palvelunkäyttäjinä. Pakotetut digipalveluiden käyttäjät eivät ensisijaisesti hyödy digipalveluista, sillä heidän palvelutarpeensa on vaikeasti hahmotettavissa tai muutoksessa, tai he tulevat paremmin kuulluiksi perinteisessä vuorovaikutuksessa. Heidän tilanteeseensa soveltuu parhaiten paneutunut yhteinen työskentely, jossa keskitytään luottamuksellisen ja toimivan asiointisuhteen rakentumiseen, usein myös asiakkaan läheisten kanssa. Varauksellisten ja pakotettujen digipalveluiden käyttäjien palvelutarpeeseen ensisijainen vastaus on palveluiden saatavuuden ja saavutettavuuden varmistaminen, riippumatta palveluiden digitaalisuudesta Edellisiin ryhmiin lukeutuminen ei suinkaan ole pysyvää eivätkä ryhmät toisensa poissulkevia. Ihmisten elämäntilanteiden ja digipalveluiden muuttuminen tuottavat siirtymiä käyttäjäryhmästä toiseen. Yhden digipalvelun taidokas käyttäjä voi olla toisen palvelun kohdalla pakotettu käyttäjä. Jos tavoitteenamme on, että ”kaikki pysyvät mukana”, digipalveluiden hyödyntämisen ja kehittämisen keskiössä ovat palvelua käyttävät ihmiset ja heidän tilanteidensa moninaisuus. ”Design for all” edellyttää tietotuotantoa digipalveluiden kapeikoista Tutkimuksiin, joissa olemme olleet osallisina, olemme pyrkineet saamaan osallistujiksi mahdollisimman erilaisissa tilanteissa eläviä ihmisiä ja digipalveluiden käyttäjiä. Meitä on kuitenkin jäänyt pohdituttamaan tavoittamiemme ihmisten kokemusten rajallisuus. Tutkimusaineistot ovat toki aina valikoituneita, mutta vammaisten ihmisten oman äänen kuulumisessa äänten valikoituminen tuntuu erityisen itsepintaiselta Vammaisten ihmisten kattava tavoittaminen on haastavampaa ja epäsuorempaa ja toisinaan heidän näkemystensä selvittäminen edellyttää tukirakenteita. Tällöin tutkimuksen tekeminen hidastuu, on vaikeammin ennakoitavissa ja vaatii tuloksiinsa nähden enemmän resursseja. Valikoitumisen huomiointi tulkinnassa vaati myös tutkimuseettistä valppautta. Jatkossa toivomme niin tutkimuksessa kuin kehittämistyössäkin voitavan kiinnittää enemmän huomiota tilanteisiin, joihin digitaalisia kuiluja on muodostunut tai muodostumassa tai, joissa digipalvelu vaarantaa palveluihin hakeutumista tai niiden laatua. Vammaisilla ihmisillä on oltava yhdenvertainen oikeus osallistua myös digipalveluita käsittelevään tutkimukseen Totesimme, että vammaisten henkilöiden toimijuus digipalveluiden käyttäjinä on eriytynyttä. Itse asiassa, mikäli digitalisaatiota ryhdyttäisiin suunnittelemaan ja toteuttamaan tavoitteena varmistaa sähköisten palveluiden saavutettavuus kaikille vammaisille, on digitalisaatio mitä todennäköisimmin toteutettu kokonaisuutena siten, että ”design for all” toteutuu ja digi palvelee kaikkia kansalaisia. Kirjoittajat Mari Kivistö, YTT, yliopistonlehtori, Lapin yliopisto, [email protected] Liisa Hokkanen, YTT, yliopistonlehtori, Lapin yliopisto, [email protected] Lähteet
|
Blogin tarkoitusBlogissa julkaistaan tieteellisiä kirjoituksia sosiaalialan digitalisaatiosta eri näkökulmista. Blogi toimii sosiaalialan digitalisaation ajan kuvaajana ja tallentajana, sekä tietolähteenä ja keskustelun virittäjänä kaikille aiheesta kiinnostuneille. Arkisto
January 2024
Kategoriat
All
|