digitalisaatio & sosiaaliala
MAHDOLLINEN YHTÄLÖ
Using information technology has been discussed and developed in social work research for decades [1; 2] but the progress of digitalization in social work practice has been slower [3] and the potential of digital possibilities have not been fully acknowledged [4]. In 2020 the COVID-19 pandemic spread around the globe, causing restrictions in the society and a need for social distancing to prevent the virus from spreading. In the context of social work practice this meant a rapid digital leap. Suddenly a lot of things needed to change: social workers could not meet their clients face-to-face as usual and most of the normal encounters between people needed to happen online. Based on our research it seemed that social workers had a will to keep social work practice as similar as possible, compared to the way it was before the pandemic, and only move it to digital forms. We decided to name this phenomenon digitally mediated social work (DMSW). In a recent research article, we analyzed social workers’ experiences of taking the digital leap and shifting towards digitally mediated social work at the beginning of the COVID-19 pandemic in the spring of 2020. We wanted to find out how social workers see that their work practices can be done in digital forms, what kind of obstacles or possibilities they see in encountering their clients in digital spaces and what experiences were gained from the digital leap in the spring of 2020. We analyzed a data of 33 personal diaries written by social work professionals from March to May 2020 and we found out that the digital form of social work practice, or DMSW, can be viewed from three dimensions: 1) the basis of DMSW, 2) Conceived DMSW and 3) Lived DMSW. However, the dimensions are not completely separable, but rather interact with each other. First, a working base for digital social work practice can be built on a well-planned and working digital infrastructure. Social workers need up-to-date devices, applicable software and good internet connections to encounter their clients in digital spaces. Well-working tools alone are not enough. The devices and software need to also be suitable and applicable in the context of social work. Client and data security need to be ensured. To carry out all the elements of a working basis for DMSW things like the organizational culture and ICT, employee training, procedures, norms and management need to be in order. In the second dimension the attention turns on what social workers actually think about digitally mediated social work. The competencies and preparedness of social workers and clients and different possibilities or obstacles faced in the digital spaces are in focus. People tend to have pre-determined opinions and attitudes towards digitalization and digital service forms and it all comes to the readiness and willingness to change existing practices and learning new things. Based on our analysis, it is important to pay attention to organizational and cultural principles and social workers’ possibilities to apply professional discretion also in the digital forms of social work practices. Thirdly, the last dimension consists of the actual lived experiences of implementing social work in digital forms in the everyday practice. The focus of the dimension is on the relations between clients and social workers: establishing relationships, human presence, promoting confidence, trusting each other and open dialogue. The key factors in successful experiences deal with creating a right kind of atmosphere for communication, reaching emotional levels in discussions and digital intimacy. Implementing social work in digital forms cannot be done at the expense of the core aims or tasks of social work. We explored the digital implementations of social work practice during an exceptional pandemic time where the digital leap was quick and at least somewhat forced. It seems that in the crisis situation social work and its’ services were wanted to work as similarly as they did before in the more traditional face-to-face way. It was quite quickly noticed that digital implementations create a totally different space and context for social work. The pandemic setting highlighted that the digital leap of social work was maybe even too quick and there wasn’t enough time to prepare and develop social work organizations and practices. The expectations for services and practices staying unchanged and the attempts to shift them to online forms as they were can lead to limiting the wide variety of well-working, flexible and applicable options that digital forms of social work could offer. However, the forced digital leap made it obvious that digital practices offer great ways of working in the field of social work. At its’ best it can extend the options to promote client well-being and other core tasks of social work, create possibilities to applicable forms of working in changing environments, save time and add flexibility. Combining the best elements of face-to-face interaction and digital ways of working, a ‘hybrid-model’, has been discussed as a well-working way of doing social work [4]. Our analysis shows that digitally mediated social work provides flexibility to social work practice as it offers promising ways to extend spatial and temporal solutions. Social work with clients is always context specific and linked to the expertise and discretion of social workers. Successfully performed digital forms of practice require new kinds of competencies and skills [5]. Developing digital practices should be intertwined to basic education instead of it being the matter of individual social workers or work teams. Writer: Vera Fiorentino Doctoral researcher, University of Lapland The blog text is based on the article ‘Towards Digitally Mediated Social Work- the Impact of COVID19 -pandemic to Encountering Clients in Social Work’ by Vera Fiorentino, Marjo Romakkaniemi, Timo Harrikari, Sanna Saraniemi & Laura Tiitinen (2022) Qualitative Social Work. https://doi.org/10.1177/14733250221075603. References:
Digipalvelujen käytön edellytykset ja valinnan mahdollisuudetKaikkien digipalvelujen käytön perusedellytyksenä ovat riittävät digitaidot ja digituki. Puutteet digitaidoissa vaikeuttavat sähköisten sosiaalipalvelujen käyttöä ja lisäävät digiavun tarvetta [1,2]. Tämä koskee sekä palveluntuottajia että käyttäjiä.
Ehkä vieläkin suuremman haasteen ikäihmisten digitaaliselle asioinnille muodostaa kuitenkin elämänmahdollisuuksien eriytyminen. Esimerkiksi sosioekonominen asema, koulutus, etninen tausta ja kielitaito, sekä sairastavuus, fyysiset ja kognitiiviset kyvyt määrittävät niitä mahdollisuuksia, joiden puitteissa ihmiset aloittavat ja pystyvät jatkamaan sähköisten palvelujen käyttöä, kun ikää karttuu lisää. Strategisen tutkimusneuvoston rahoittaman DigiIN-hankkeen tulosten mukaan kaikki edellä mainitut tekijät määrittävät ikäihmisten mahdollisuuksia käyttää digipalveluja [6,7]. Ikäihmisten internetin käyttö korona-aikana
Mutta lisääntyikö ikäihmisten internetin ja verkkopalveluiden käyttö kokona-aika? Kuinka pitkälle he ”digiloikkasivat” ja mihin suuntaan? Tilastokeskuksen toteuttamat Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö tutkimukset vuosilta 2019 ja 2020 kertovat muutoksista internetin käyttötarkoituksesta eri ikäryhmissä [8]. Kyseinen aineisto kerätään aina vuoden toisella neljänneksellä. Vuonna 2020 tuolle ajankohdalle osuivat myös monet ikäihmisten liikkumista rajoittavat suositukset. Internetiä käyttäneiden 75–89-vuotiaiden osuus nousikin kymmenen prosenttiyksikköä vuodesta 2019 (41 %) vuoteen 2020 (51 %). Lähes saman verran, seitsemän prosenttiyksikköä, kasvua oli useita kertoja päivässä internetiä käyttävissä. Kuvio 1 Internetin käyttötarkoitusten yleisyys 2019 ja 2020, %-osuus 75–89-vuotiaista (Tilastokeskus) Lähde: Tilastokeskus [8] Kuviossa 1 on esitetty internetin eri käyttötarkoitusten yleisyys 75–89-vuotiaiden keskuudessa vuosina 2019 ja 2020. Voimakkainta internetin käytön kasvu oli verkkolehtien ja televisioyhtiöiden uutissivujen katsomisessa sekä televisioyhtiöiden muissa verkkopalveluissa. Kasvua oli runsaasti myös tavaroita ja palveluita koskevan tiedon etsinnässä. Lisäksi vuorovaikutusta edistävien palveluiden, kuten internet- ja videopuheluiden sekä pikaviestisovellusten, käyttö lisääntyi huomattavasti.
Viimeaikaiset tutkimustuloksemme ikäihmisten mediakulutustavoista ovat samansuuntaisia Tilastokeskuksen tietojen kanssa. Internetiä käyttävien yli 62-vuotiaiden tavat kuluttaa vanhaa mediaa (televisio, uutiset ja lehdet, kirjat) ja niiden uusia digitaalisia vastineita ovat yhteydessä ikään eri tavoin [9]. Mitä vanhemmista internetin käyttäjistä on kyse, sitä tyypillisemmin ja enemmän he lukevat painettua mediaa ja katsovat televisiota. Sen sijaan erot digitaalisen television katselemisessa, e-kirjojen ja verkkolehtien lukemisessa lisääntyvät iän myötä. Kiertotiet löytyvät pakon edessä Mitä nämä havainnot sosiaalialan digitalisaation näkökulmasta sitten merkitsevät? Ensinnäkin iäkkäät ihmiset ovat kenties kaikista epäyhtenäisin digitaalisten palveluiden käyttäjäryhmä, jonka tiedot ja taidot käyttää uusia digitaalisia palveluita vaihtelevat voimakkaasti. Sen vuoksi avuntarpeet digiteknologian ja -sovellusten käytössä ovat heillä korostuneen yksiöllisiä. Myöhempiin elämänvaiheisin liittyy myös usein enemmän elämänmahdollisuuksia ja -valintoja rajoittavia tekijöitä, jotka haastavat niin sosiaalialan ammattilaiset (esim. gerontologinen ja aikuissosiaalityö, kotihoito) kuin läheisetkin tunnistamaan ikäihmisten orastavia avuntarpeita arkiasioinnissa –erityisesti silloin kuin asiointi tapahtuu verkossa. Pakko on huono kannustin sähköiseen asiointiin. Koronaepidemia ja siihen liittyneet elämisenmahdollisuuksien rajoittamiset ajoivat vain melko pienen osan 75–89-vuotiaita hankkimaan tavaroita ja palveluita verkosta. Pakkoraoissa löydetään kuitenkin myös kiertoteitä välttämättömien asiointi- ja palvelutarpeiden tyydyttämiseksi. Lisääntynyt tiedonhaku internetistä ja etenkin lisääntynyt pikaviestinten ja videopuhelinsovellusten käyttö viestivät siitä, että ikäihmiset ovat hakeneet apua arkiasiointiin ja helpotusta yksinoloon myös internetistä. Kirjoittaja: Sakari Taipale, YTT, dos., apulaisprofessori Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikkö Jyväskylän yliopisto Lähteet:
Kun ikää tulee, tuntuu, että jotkut asiat vaan toistuvat vuodesta toiseen. Yksi ikävä tällainen on se, että heikoimmassa asemassa olevat ihmiset jäävät muutosten ja uudistusten jalkoihin.
Barometri perustuu valtakunnallisen ja monialaisen vastaajajoukon kyselyvastauksiin. Aineisto koottiin tammi–helmikuun taitteessa 2021. Koronapandemian vaikutuksia koskevassa julkaisussa käytetään sosiaali- ja terveysjohtajien, sosiaalityöntekijöiden, Kelan esi- ja toimihenkilöiden sekä TE-toimistojen johdon vastauksia. Käsittelen tässä sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä. Kaikkiaan vastaajia oli 1 099, heistä 412 sosiaalityöntekijöitä. He arvioivat oman vastuualueensa tilannetta syksyllä 2020 tai kyselyn toteutusajankohtana vuoden alussa. Tuloksia on verrattu vastaavaan keväällä 2020 tehtyyn kyselyyn Sopivaa apua tarjolla heikosti haastaviin tilanteisiinSosiaalityöntekijöillä on pitkittyneen pandemian takia suuri huoli asiakkaiden mielenterveydestä. Huoli kasvoi 23 prosenttiyksikköä viime keväästä. Myös asiakkaiden päihteiden käyttöä, asumisen turvaamista sekä elämänhallintaa ja arkirytmiä koskevat huolet lisääntyivät. Näissä asioissa tarvitaan paneutuvaa ja usein pitkään jatkuvaa työskentelyä, mutta silti sosiaalityössä lisättiin edelliskevääseen verrattuna eniten etä- ja digityöskentelyä, esimerkiksi puhelinasiointia ja videovälitteisiä yhteyksiä. Ne eivät usein toimi haavoittuvassa tilanteessa olevilla, joista taas oltiin eniten huolissaan. Sosiaalityöntekijät arvioivat, ettei henkilökohtaisia tapaamisia kyetty tarjoamaan kaikille tarvitseville. Vain viidennes uskoi, että etä- tai digipalveluista hyötymättömien palvelutarpeisiin vastattiin hyvin tai melko hyvin. Konkreettisiin ongelmiin saa apua Kaikki vaikeassa tilanteessa olevat eivät jääneet avutta. Osan tarpeisiin pystyttiin vastaamaan melko hyvin, esimerkiksi, jos tarvitsi ruoka-apua tai jos asunnon menetys uhkasi. Myös etuudet ja tuet järjestyivät varsin hyvin. Konkreettiset ongelmat tuntuivat hoituvan. Sen sijaan noin puolet sosiaalityöntekijöistä arvioi, että mielenterveyspalveluihin pääsyä odottavien, toimintakyvyltään heikkojen asiakkaiden sekä etä- ja digipalveluista hyötymättömien palvelutarpeisiin kyettiin vastaamaan huonosti tai melko huonosti. Innostus menetelmäjoustoihin lopahti
Tuore barometri osoittaa, että loppuvuodesta etä- ja digipalvelut yleistyivät ja käytössä olevat kanavat hallitsivat työtä sen sijaan, että asiakkaiden tarpeet olisivat määritelleet tuen muodon. Menetelmien joustava käyttö väheni. Esimerkiksi asiakkaiden tapaamista ulkona – liekö talvi estänyt tämän – etsivää työtä ja jalkautuvia palveluita lisättiin vähän. Työntekijät keskittyivät enemmän teknisluontoisiin tehtäviin, vaikka huoli eniten tukea vaativista asiakasryhmistä kasvoi. Järjestöillä ihmisten tarpeet ensisijalla Järjestöt tekevät paljon etsivää ja jalkautuvaa työtä esimerkiksi asunnottomien ja mielenterveyskuntoutujien parissa. Julkisten palveluiden tapaan niidenkin palveluita piti muuttaa paljolti etä- ja digipalveluiksi ja esimerkiksi vapaaehtoistyö hankaloitui. Pandemian alkaessa muun muassa asunnottomien tilanne näytti vaikealta, mutta sittemmin Vailla Vakinaista asuntoa ry on kyennyt pitämään vaikkapa päivä- ja yökeskukset auki. Sosiaalibarometrin mukaan kolmannen ja neljännen sektorin toimijat ovat merkittävästi tukeneet asiakkaita ja lieventäneet epidemian vaikutuksia. Niillä on painottunut käytännön apu, mutta myös neuvonta ja psykososiaalinen tuki. Osana työtäni olen Suomen köyhyyden vastaisen verkoston EAPN-Finin sihteeri. Siihen kuuluu 53 jäsentä, enimmäkseen sosiaali- ja terveysjärjestöjä. Mukana toiminnassa on köyhyyttä kokevia ihmisiä. Heidän näkökulmansa on verkostolle keskeinen. Verkostossa toimiva Anne Tyni kirjoittaa blogissaan, miten pandemia toi digiosattomuuden, tai hänen sanoillaan digiköyhyyden, esiin yhdessä rysäyksessä. ”Yhteiskunta alkoi elää digitaalisesti etänä. Koneongelmat ja osaamisen puute yhdistyivät digiköyhyydeksi. Vanhat tietokoneet eivät tukeneet ohjelmia, tietotaito rajoittui someosaamiseen ja puheluihin. Ihmiset eristettiin, toisten auttaminen kävi vaivoin tai ei ollenkaan.” Mitä tästä opimme? Yksi toistuva hokema on, että myös digipalveluja käyttämättömien ihmisten palveluihin on panostettava, mutta julkisten palveluiden ensisijainen asiointitapa on digitaalinen. Palveluita kehitetään digitalisaatiossa mukana pysyvien ehdoilla. Tämän pandemia on todistanut. SOSTE julkaisi 2019 Ihan pihalla -kansalaistutkimuksen vanhoista ihmisistä digipalveluiden myllerryksessä. Sen vetäjä, sosiaalipolitiikan emerita professori Briitta Koskiaho on todennut, että yhteiskunnassa uudet toimintatavat ja menetelmät järjestää asiat syrjäyttävät aina vanhat tavat. Ne eivät kauaa säily uusien rinnalla. Tämän vuoksi julkisen vallan on tehtävä kaikkensa, jotta mahdollisimman pystyisi käyttämään digipalveluita: täytyy kehittää käyttäjäystävällisiä palveluita, järjestää laitteita, opastusta, kädestä pitäen tukea, mutta myös puolesta asioinnin mahdollisuuksia, sillä kaikki eivät eri syistä millään taivu digipalveluiden käyttäjiksi.
Erja Saarinen
Kirjoittaja on erityisasiantuntija SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry:ssä. Hän oli mukana professori Briitta Koskiahon Ihan pihalla -tutkimushankkeessa. |
Blogin tarkoitusBlogissa julkaistaan tieteellisiä kirjoituksia sosiaalialan digitalisaatiosta eri näkökulmista. Blogi toimii sosiaalialan digitalisaation ajan kuvaajana ja tallentajana, sekä tietolähteenä ja keskustelun virittäjänä kaikille aiheesta kiinnostuneille. Arkisto
January 2024
Kategoriat
All
|