digitalisaatio & sosiaaliala
MAHDOLLINEN YHTÄLÖ
Sosiaalityön tietokäytännöillä tarkoitetaan esimerkiksi hallinnollisia tapoja, joilla sosiaalityön tietoa kirjataan ja millaista tietoa palveluista siten saadaan. Käytännössä sosiaalityön tieto käsittää sekä asiakastyöstä kerättyä käytännön tietoa että tutkimuksen keinoin tuotettua tietoa. Kun kirjattu tieto analysoidaan, sitä voidaan käyttää esimerkiksi palveluiden arviointiin ja vaikuttavuuden osoittamiseen. Pelkkä käytännön tieto tai tutkimustieto ei kuitenkaan riitä vaikuttavuuden arvioimiseen, vaan todellista vaikuttavuustietoa saadaan, kun yhdistetään arkityön tieto tutkimustietoon, tarkastellaan sosiaalityötä organisaatiotasolla ja verrataan niitä eri palveluntuottajien välillä. [1] Sosiaalityön vaikuttavuus koostuu näin ollen todella laajasta kokonaisuudesta, ja jos halutaan saada tietoa sosiaalityön vaikutuksesta koko yhteiskunnan tasolla, tarvitaan moniulotteista tutkimusta, mahdollisesti sekä ihmisten toteuttamaa kontekstisidonnaista tutkimusta että tietokoneavusteista data-analyysia. Vaikka sosiaalialan tiedontuotantoa on kuvattu hajanaiseksi ja puutteelliseksi tuotetaan tietoa kuitenkin jatkuvasti sekä tutkimuksen että käytännön työn välityksellä. Myös tiedon käyttö on hajanaista, eikä yhtenäistä, systemaattista tapaa käyttää sosiaalityön tietoa ole havaittavissa kansallisesti. [2] Tämän päivän sosiaaliset ongelmat ja niiden parissa työskentely ovat tehneet moniammatillisesta työstä sosiaali- ja terveysalan ”uuden normaalin”. Tämän vuoksi olisi äärimmäisen tärkeää löytää tapoja käyttää ja jakaa tietoa eri asiantuntijoiden kesken, ja nostaa myös asiakkaan kokemustieto osaksi tiedonkeruuta ja tiedon hyödyntämistä. Tiedon käytön ja hyödyntämisen työkalut kuitenkin perustuvat pääosin perinteisiin tiedonkeruumenetelmiin, kuten tapaustiedon kirjaamiseen asiantuntijan toimesta, sen sijaan että niissä korostuisi aito moniammatillinen tiedontuotanto, jossa myös asiakas olisi aktiivisena toimijana. Näin ollen arjen työ vaikuttaisi olevan lomake- ja kirjauspohjaista eriytettyä työtä sen sijaan, että se olisi asiantuntijoiden ja asiakkaan välistä aktiivista vuoropuhelua ja yhteistyötä. [3] Dataan perustuva päätöksenteko vaatii luonnollisesti dataa, jota tänä päivänä kerätään ja analysoidaan populaatiotasolla suuria määriä. Tätä datamäärää, ja myös tapaa kerätä ja analysoida sitä, kutsutaan isoksi dataksi (engl. Big Data). Pelkkään dataan perustuvaa päätöksentekoa voidaan kuvata dataismiksi, joka sosiaalialalle sovellettuna tarkoittaa uskomusta ison datan ja älykkään teknologian kykyyn selvittää ihmisten hyvinvointipalveluiden tarpeita paremmin kuin ihmisten tuottaman kokemustiedon perusteella. Dataismia perustellaan sillä, että koneoppiminen ja älyteknologia pystyvät tekemään päätöksiä objektiivisemmin ja rationaalisemmin kuin ihminen. [4] Dataismin ideologian mukaan sosiaalityön päätöksentekoa tulisi siis toteuttaa populaatiotasolla tarkastelematta yksittäisiä ihmisiä ja tilanteita, ja päätökset tulisi perustaa pelkkään tilastotietoon. Tällainen lähestymistapa on sosiaalityön näkökulmasta kuitenkin ongelmallinen, sillä se poistaisi sosiaalityöstä ihmisläheisyyden ja yksilöllisen elämänkulun huomioimisen, jotka ovat tapauskohtaisen sosiaalityön ydintä. Yksi argumentti dataismin puolesta on, että sen katsotaan poistavan päätöksenteosta kokonaan inhimilliset virheet. Tätä väitettä on kuitenkin haastettu sosiaalityön kentältä, sillä sosiaalityön päätöksenteon ei lähtökohtaisesti tulisi olla pelkästään neutraalia, objektiivista tai rationaalista. [4] Dataismiä kritisoidaan myös sosiaalisen kontrollin työvälineeksi, jonka myötä seuranta ja kontrolli yhteiskunnassamme voisi lisääntyä. Jotta dataismiä voitaisiin soveltaa sosiaalityöhön, tulisi sosiaalityön käytännöt yksinkertaistaa, eli ne tulisi pystyä muuttamaan sarjaksi binäärisiä prosesseja. Tämä prosessi voi edesauttaa ison datan hyödyntämistä, mutta toistaiseksi sosiaalityö pysyttelee kontekstisidonnaisessa päätöksenteossa, jossa pyritään objektiivisuuteen ja hyväksytään se, ettei kaikkea tarvittavaa tietoa ole saatavilla, jolloin päätös voi joskus osoittautua virheelliseksi. [4] Dataismillä on potentiaalia olla tukemassa poliittista päätöksentekoa ja suurten linjojen vetämistä, mutta yksilötason sosiaalityöhön sovellettuna sillä voi olla myös asiakkaille haitallisia oheisvaikutuksia. Dataismillä on yhteneväisyyksiä sosiaalityöhön jo jalkautuneen uuden julkisjohtamisen ja näyttöön perustuvan käytännön kanssa [4]. Näyttöön perustuva käytäntö on vahva osa terveydenhuollon työtä, mutta vielä viime vuosikymmenellä sen rooli sosiaalityössä näyttäytyi vähäisenä [5-8]. Näyttöön perustuva käytäntö perustuu ajatukseen siitä, että asiakkaan kanssa tehtävän työn päätökset perustuvat empiiriseen tietoon parhaasta mahdollisesta toimintatavasta, ja että tehdyllä interventiolla on vaikutusta asiakkaan tilanteeseen. Työntekijän tulisi perustaa toimintansa ensisijaisesti hyväksi havaittuihin toimintamalleihin, ja vain täsmällisen vaikuttavuustutkimuksen läpikäyneen käytännön eettisyys voidaan varmistaa. [8] Dataan perustuvaa päätöksentekoa ja näyttöön perustuvaa käytäntöä vaikuttaisi haastavan sosiaalialalla se, ettei yksilön kokemien sosiaalisten ongelmien tarkastelu populaatiotasolla hahmotu samalla tavalla kuin esimerkiksi terveysongelmien liittyminen osaksi suurempaa kokonaisuutta. Myös terveysongelmiin puuttuminen populaatiotasolla on selkeämpää ja sitä voidaan perustella suoraviivaisemmin kuin sosiaalisiin ongelmiin puuttumista. Esimerkkinä vertaan kahta ongelmaa ja niihin puuttumista ison datan perusteella: jos laajoissa tutkimuksissa huomataan ja kyetään todistamaan yhteys jonkin ruoka-aineen ja terveysongelman välillä, pystytään kyseistä terveysongelmaa ehkäisemään ohjeistamalla ihmisiä välttämään kyseistä ruoka-ainetta. Sosiaalisten ongelmien ollessa kyseessä tilanne on huomattavasti monimutkaisempi, sillä yhteys pelkästään yksittäisen tekijän ja seurauksen välillä on haastavaa todistaa, eikä ongelmaa todennäköisesti voi korjata pelkällä yhden yksittäisen tekijän lisäämisellä tai poistamisella. Hyvä käytännön esimerkki tästä on työttömyyden vähentäminen antamalla työnhakijoille työnhakuvelvoite. Ymmärrän hyvin, että koko yhteiskunnan tasolla työttömyys voi näyttäytyä työnhakijoiden passiivisuutena ja työnantajien ja työnhakijoiden kohtaanto-ongelmana, jota voidaan korjata työttömien aktivoinnilla, kuten työnhakuvelvoitteella. Pelkkä pakotettu työhakemuksen lähettäminen kuitenkaan tuskin vähentää työttömyyttä etenkään tilanteessa, jossa työllistymistä estävät erilaiset terveydelliset haasteet. Pahimmillaan työnhakuvelvoite voi yksilötasolla aiheuttaa sen, että työhön kykenemätön menettää ansionsa tai etuutensa velvoitteen vuoksi. Lopuksi On tärkeää, että tulevaisuudessakin sosiaalityön koulutuksessa painotetaan tutkimusosaamista ja tiedonhankintaa. Lisäksi terveys- ja sosiaaliala tulisi nähdä ennemminkin toisiaan täydentävinä kuin toisiaan poissulkevina aloina. Digitalisaatiolla ja sosiaali- ja terveysalan integraatiolla on paljon mahdollisuuksia ratkaista yhteiskunnallisia kiperiä kysymyksiä, mutta vain jos myös sosiaalityön osaaminen, tieto ja tiedon erityispiirteet otetaan yhtä lailla huomioon päätöksenteossa. Kirjoittaja: Maria Toppi, TtM (terveyshallintotiede) Sosiaalityön maisteriopiskelija, Lapin yliopisto Lähteet:
Digitaalisella transformaatiolla tarkoitetaan digitaalisen teknologian hyödyntämistä ja integraatiota kaikkiin elämän osa-alueisiin. Digitaalisen transformaation edetessä julkisen hallinnon, yksityisten toimijoiden ja kolmannen sektorin välisen rajan uskotaan hämärtyvän. Digitalisaation on myös ennustettu mahdollistavan laajempia julkisen toiminnan kehittämismahdollisuuksia, tuovan kustannussäästöjä ja avaavan uudenlaisia asiakaslähtöisempiä palvelumuotoja. Digitaalinen transformaatio vaikuttaa muun muassa johtamiskulttuuriin ja asiakkaiden asemaan palveluissa. Digitaalisen transformaation myötä asiakkaan asema voisi olla muuttua julkisissa palveluissa palveluiden vastaanottajasta aktiiviseksi ja osallistuvaksi osapuoleksi. [1] Nykyisin tiedon tuottaminen on nimittäin sosiaalityön käytännöissä pitkälti asiantuntijalähtöistä ja asiakkaat ovat enemmän informantin roolissa. [2] Informaatioteknologian käytölle hyvinvointipalveluissa on maailmanlaajuisestikin suuret odotukset. Sen toivotaan lisäävän tehokkuutta helpottamalla hallinnollisia tehtäviä ja työn koordinaatiota sekä tuottavan työssä hyödynnettävissä olevaa informaatiota. [3] Käytännössä on kuitenkin huomattu useita haasteita. Näitä ovat muun muassa tietojärjestelmien kankeus ja yhteensopimattomuus, verkostomaisen joustavan toiminnan johtamisen puuttuminen sekä poliittisen järjestelmän luoma epävarmuus digitalisaatioon liittyvien hankkeiden jatkuvuudesta. [1] Ne auttavat osaltaan saavuttamaan kansallisia sosiaali- ja terveydenhuollon sisällöllisiä ja kehittämiseen liittyviä tavoitteita ja muodostavat asiakkaalle yhdenmukaisen palvelukokonaisuuden. [4] Sosiaalityössä tietoaineistoja muodostuu muun muassa asiakastietojärjestelmissä. Tietoaineistojen tuottamiseen tarvitaan tietokäytäntöjä, jotka ovat hallinnollisia ja organisatorisia prosesseja. Tietoaineistoista saadaan muodostettua tietoa, kun informaatiota ensin käsitellään ja tulkitaan. Käytännön asiakastyössä muodostuu informaatiota, joka voidaan käsittää tiedoksi vasta, kun se on käsitelty ja tulkittu. Myös arviointitieto, esimerkiksi asiakkailta koottu palaute, tulee analysoida ennen kuin sitä voidaan hyödyntää. Tiedon jalostaminen vaikuttavuustiedoksi vaatii vielä omat erilliset prosessinsa. [5] Hyvinvointialueilla on ollut vuoden 2021 alusta velvoite laatia tiedonhallintamalli. Uudet asiakas- ja potilastietojärjestelmiin kohdistuvat vaatimukset ovat osaltaan edesauttaneet hyvinvointialueiden valmistautumista tietojohtamiseen. Kerätty tieto mahdollistaa eri toimenpiteiden ja tapahtumien vaikutusten ennakointia. Tietojohtaminen mahdollistaa toiminnan kehittämisen sekä voimavarojen kohdentamisen sinne, missä niistä saadaan merkittävin hyöty. Hyvinvointialueet tarvitsevat oikeaa ja ajantasaista tietoa väestön hyvinvoinnista ja terveydestä sekä sote-palvelujen kustannuksista ja vaikuttavuudesta, jotta ne pystyisivät tarjoamaan asukkailleen heidän tarpeitaan vastaavia palveluja. [4] Vaikuttavuustiedon merkitys tiedolla johtamisen välineenä on alkanut korostua sosiaalihuollossa. Vaikuttavuustiedon hyödyntämistä perustellaan sosiaalihuollossa käytännöstä nousevilla syillä, joita ovat esimerkiksi tavoitteet edistää ja ylläpitää hyvinvointia, sosiaalista turvallisuutta ja osallisuutta sekä vähentää eriarvoisuutta. Luotettava tieto vaikuttavuudesta auttaa organisaatioiden johtajia, kuten myös henkilöstöä, toteuttamaan heille asetettuja perustehtäviä ja tavoitteita. [6] Tieto vaikuttavuudesta ja palveluiden laadusta auttaa päätöksentekijöitä ohjaamaan rajallisia resursseja niihin palveluihin, joilla on mahdollista saavuttaa mahdollisimman paljon hyvinvointia. Tämän vuoksi on keskusteltu kansallisen laaturekisterin perustamisesta. Tähän liittyy erityisesti sosiaalialalla kuitenkin paljon eettisiä ongelmia ja vaikeuksia. Vaikuttavuustietoa ei yksinkertaisesti ole ollut helposti ja kootusti saatavilla. [6] Ruotsissa vaikuttavuustiedon käyttö on viety pidemmälle kuin Suomessa. Ruotsin mallin voi ajatella olevan jopa radikaali muihin maihin verrattuna. Ruotsissa on pyritty aktiivisesti ajamaan vaikuttavuustietoon pohjautuvaa päätöksentekoa laajasti sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä opetukseen. Katarina Jacobsson ja Anna Meeuwisse [7] kritisoivat tätä käytäntöä ja toteavat pelkäävänsä, että osa sosiaalityön tietämyksestä on vaarassa hukkua yksipuolisen vaikuttavuuden painotuksen alle. Ruotsissa vaikuttavuustietoon vahvasti pohjaavaa päätöksentekoa eivät yleisesti olekaan kannattaneet esimerkiksi sosiaalityön ammattilaiset, vaan vaade sille on enemmän lähtöisin poliittisilta päätöksentekijöiltä. Suomessa ei ole ollut yhtä vahvaa perinnettä näyttöön perustuvissa käytännöissä sosiaalihuollossa, vaikka näyttöön perustuvat menetelmät ovat kyllä laajasti käytössä terveydenhuollon puolella. Tämä kenties entisestään alleviivaa vaikuttavuustietoon perustuvien käytäntöjen puuttumista sosiaalialalta. Paineet asian muuttamiselle ovat kuitenkin olemassa. Muutoksen ajamisen yhteiskunnallisena taustana ovat riskien hallinnan, niukkojen resurssien jakamisen ja asiakkaiden oikeuksien toteuttamisen päätöksentekijöille asettamat haasteet. Näyttöön perustuva käytäntö nähdään välineenä vähentää riskejä ja kohdentaa niukkoja resursseja interventioihin, joiden vaikuttavuus on todistettu. [8] Poliittinen keskustelu käykin kiivaana sosiaali- ja terveyspalveluiden tilasta ja niiden rahoituksesta. Osa puolueista ajaa laajojakin sopeuttamistoimia ja leikkauksia rahoitukseen. Tämä ilmapiiri ja tarve säästötoimenpiteille voivat osaltaan olla vaikuttamassa halulle ohjata rahoitusta sinne, missä sen on osoitettu olevan vaikuttavinta. Tietotekniikan kehittyminen on myös osaltaan luonut mahdollisuuksia vaikuttavuustiedon hyödyntämiselle. Vaikuttavuustietoa käyttävä sosiaalityöntekijä voisi ideaalisesti valita laadukkaisiin tutkimuksiin perustuviin käytännön ohjeisiin perustaen asiakkaan tilanteeseen parhaiten sopivan intervention. Ongelmana on kuitenkin muun muassa se, ettei kaikkien mahdollisten interventioiden vaikuttavuutta ei ole mahdollista tutkia täsmällisillä tieteellisillä menetelmillä. [8] Suomessa sosiaalityön tutkimuksen metodologinen painotus on konstruktionistinen ja tutkimuskäytäntö on vahvasti kvalitatiivista. Kiinnostus sosiaalityön interventioiden kokeelliseen tutkimiseen on ollut käytännössä olematonta. Toisaalta usein todetaan tieteellisen tiedon jäävän käytännön työssä irralliseksi. Jotta sosiaalityössä ylipäätään voitaisiin päästä tilanteeseen, jossa vaikuttavuustietoa olisi hyödynnettävissä, tulisi kvantitatiivisen tutkimuksen tekemistä myös sosiaalityön tutkimuksessa vahvistaa. Lisäksi, käytännön työntekijöillä tulisi olla mahdollisuus seurata tutkimuksia ja ottaa nämä huomioon työssään. [8] Digitaalisella transformaatiolla voisi olla mahdollisuus toimia vaikuttavuustiedon tutkimisen vahvana apuvälineenä. Pyrkimykset tietojärjestelmistä saatavan tiedon hyödyntämiseen johtamisessa ovatkin vahvistuneet 2010-luvulta lähtien. [9] On myös kritisoitu sosiaalialan organisaatioiden epäyhtenäisiä tietokäytäntöjä. [9] Jotain hyvää kuitenkin on: esimerkiksi julkisella sektorilla hakemus- ja ilmoitusmäärät sekä määräaikojen seurantatiedot ovat pääosin hyvin saatavilla ja tietoa oli hyödynnettävissä hyvin tilasto- ja rekisteritietojen keräämiseen. Kuitenkin tuottavuus-, vaikuttavuus- ja laatuindikaattoritiedon saatavuus asiakastietojärjestelmistä oli vähäistä. Myös kustannuksiin liittyvän tiedon saatavuus oli huonoa ja tieto oli heikosti hyödynnettävissä tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoimintaan. [10] Sosiaalialan organisaatioissa yleisimmäksi haasteeksi tietojärjestelmien avulla kerätyn datan hyödyntämisessä tiedolla johtamisessa tunnistettiin osaamisen puute, toiseksi resursseihin liittyvät haasteet ja kolmanneksi tietojärjestelmien puutteet. [9] On siis vielä matkaa siihen, että sosiaalityössä saataisiin tietojärjestelmien kautta kerättyä käytettävissä ja vertailtavissa olevaa ja tiedoksi jalostettavissa olevaa dataa niin johtamisen kuin vaikuttavuuden arvioinninkaan tueksi. Tarve tietojärjestelmien kehittymiselle, sekä osaamisen lisäämiselle niiden käyttöön liittyen on kuitenkin selkeä. Tällä hetkellä ollaan kuitenkin vielä kaukana siitä, että sosiaalityön asiakasjärjestelmistä saatava tieto olisi yhdenmukaista ja hyvin hyödynnettävissä olevaa. Osaltaan tämä johtuu varmasti siitä, että tähän asti on ollut hyvin kirjava joukko niin erilaisia asiakasjärjestelmiä kuin kirjaamiskäytänteitäkin. Jos tulevaisuudessa siirrytään laajasti yhteneviin tietojärjestelmiin ja yhtenäistetään myös muun muassa kirjaamiseen ja tiedon tallentamiseen liittyviä käytäntöjä, voisi olla mahdollista, että tulevaisuudessa tutkijoiden käytössä olisi laajastikin aineistoa, josta vaikuttavuutta voisi tutkia. Tämän voisi kuvitella lisäävän vaikuttavuustiedon tutkimista myös sosiaalialalla. Kirjoittajat: Laura Koistinen, sosionomi (AMK) Eini Nordin, sosionomi (AMK) Sosiaalityön maisteriopiskelijat, Lapin yliopisto Lähteet:
Olen saanut syksyn aikana osallistua työtehtävissäni digipalveluiden nykytilan kuvaukseen sekä kypsyystason arviointiin Pohjois-Pohjanmaalla. Digipalveluiden nykytilan kuvaus ja kypsyystason arviointi ovat olleet osa Suomen kestävän kasvun ohjelman ensimmäistä hankevaihetta. Digipalveluiden kehittämisessä on edelleen paljon työtä Digipalveluita on kehitetty haastavassa maastossa. Hyvinvointialuetta on valmisteltu ja organisaatiorakenne on vasta muotoutumassa. Kehittämistyötä on leimannut kiire ja epävarmuus tulevasta. Digipalveluiden nykytilan kuvaus loi selkeää kuvaa siitä, että yhdenvertaisten ja saavutettavien digipalveluiden kehittämisessä on edelleen paljon työtä. Pohjois-Pohjanmaalla sosiaalihuollossa ollaan noin kolmanneksen takamatkalla digipalveluiden määrässä verrattuna terveydenhuoltoon. Sosiaalihuollossa digipalvelut myös kohdentuvat prosessin vaiheeseen ennen palveluihin pääsyä, kun taas terveydenhuollossa digipalveluita hyödynnetään selkeämmin palveluiden toteuttamisessa. Sosiaalihuollon ydinprosessi on pääosin digitalisoimatta. Digipalveluiden kehittämisestä puuttuu käytännön työn ja käyttäjien näkökulma Kypsyystason arvioinnin perusteella digitalisaatio näyttää Pohjois-Pohjanmaalla olevan pidemmällä strategiatasolla kuin käytännön toimintatavoissa, toiminnoissa ja prosesseissa. Tutun määritelmän mukaan digitalisaatiossa on kuitenkin kyse juuri toimintojen kehittämisestä, eikä vain teknologian käyttöönotosta [1]. Digipalveluiden käytössä ei juurikaan mitata asiakaskokemusta, eikä digipalveluiden käynti- ja käyttäjämääriä seurata kaikissa digipalveluissa. Jatkossa digitalisaation hyödyt on otettava paremmin irti, kerättävä systemaattisemmin tietoa digipalveluiden käytöstä, ja luotava pysyvät rakenteet asiakkaiden osallistamiselle palveluiden kehittämiseen. Kypsyystason arvioinnissa nousi esille tarve vahvistaa osaamista digipalveluiden kehittämisessä ja johtamisessa. Samoin esille tuli, ettei digipalveluiden asiakkuussegmentointia ole Pohjois-Pohjanmaalla tehty sosiaalihuollossa. Tämä vaikeuttaa sen arviointia, mihin digipalveluiden kehittäminen kannattaa kustannusvaikuttavuuden näkökulmasta kohdentaa. Asiantuntijatuessa menestyksekkäitä esimerkkejä kehittämishankkeistaKehittäminen on pahimmillaan vain hankehallinnointia, jossa tyydytään rahoittajan minimitavoitteisiin. Parhaimmillaan kehittäminen on luovaa yhteistoimintaa, jolla luodaan konkreettista muutosta ja kehittämisen tuloksia voidaan hyödyntää laajasti. Esimerkkejä menestyksekkäistä kehittämishankkeista saatiin Digi- ja väestötietoviraston koordinoimasta digipalveluiden kehittämisen asiantuntijatuesta vuonna 2022. Asiantuntijatuki järjestettiin osana valtiovarainministeriön digiohjelmaa, ja siinä sovellettiin palvelumuotoilun menetelmiä. Asiantuntijatuessa korostui ihmiskeskeinen digipalveluiden kehittäminen, jossa olennaista on asiakasymmärrys ja asiakkaiden tarpeiden tunnistaminen [2]. Kehittämishankkeissa käyttäjät osallistettiin kehittämishaasteiden määrittelyyn, ratkaisuvaihtoehtojen ideointiin ja niiden testaukseen. Avoimella keskustelulla ja viestinnällä - myös keskeneräisistä asioista - varmistettiin riittävä tiedon saanti sekä tulosten hyödynnettävyys. Eriytyykö kehittäminen edelleen käytännön työstä hyvinvointialueilla?Hyvinvointialueiden toiminnan käynnistyessä on riskinä, ettei kehittämisessä edelleenkään päästä käytännön toimintojen ja prosessien kehittämiseen, sillä isoissa hyvinvointialue-organisaatioissa erilliset kehittämisyksiköt etääntyvät entisestään käytännön työstä. Nähtävillä on myös strateginen linjaus, että digipalveluita kehitetään erillään hyvinvointialueen peruspalveluista. Tätä on erittelevä puhe digipalveluista ja ns. kivijalkapalveluista. Sosiaalityön tutkimuksessa taas digipalveluiden ja kasvokkain tehtävän työn nähdään sulautuvan yhdeksi kokonaisuudeksi [3]. Kehittämisen ja johtamisen tehtäviin ei välttämättä ole rekrytoitu riittävästi sosiaalihuollon ammattiosaajia, jotta sosiaalihuollon digitarpeet tulisivat organisaatioissa esille esimerkiksi digistrategioita tai hankesuunnitelmia laadittaessa. Sosiaalialan ammattihenkilöiden osaamista ei ehkä tunnisteta riittävästi, eikä sitä sen vuoksi osata hyödyntää. Sosiaalialan ammattiosaamisen vahvuuksia digipalveluiden kehittämisessä ovat juuri asiakasymmärrys ja ammattietiikka, yhteiskunnallinen osaaminen sekä mm. palvelujärjestelmän ja lainsäädännön tuntemus. [4] Niukkojen henkilöstöresurssien vuoksi ammattilaisten osallistuminen kehittämiseen oman työn ohella on haastavaa. Olen törmännyt sosiaalialalla myös toimintakulttuuriin, jossa ammattilaisia ei kannusteta hakeutumaan kehittämistehtäviin, eikä virkavapaata myönnetä määräaikaisiin kehittämistehtäviin siirryttäessä. Pohjois-Pohjanmaalla otetaan digiloikka sosiaalihuollon sähköisessä asioinnissa Suomen kestävän kasvun ohjelman hankerahoitus näyttää Pohjois-Pohjanmaalla jäävän sosiaalihuollon digipalveluiden kehittämisessä vähäiseksi. Rahoitusta on myönnetty sähköisen ajanvarauksen ja digituen kehittämiseen. Saavutettaville digipalveluille olisi juuri sosiaalihuollossa tarvetta myös laajemmin. Odotukset kohdistuvatkin uuden asiakastietojärjestelmän käyttöönottoon sekä sen mahdollistamaan sähköiseen asiointiin. Tämä tarkoittaa merkittävää digiloikkaa sosiaalihuollossa. Myös tämä muutos tarvitsee osaavat tekijänsä. Kirjoittaja: Elisa Savolainen, YTM Laillistettu sosiaalityöntekijä Lähteet:
Euroopan Komission DESI-indeksin julkaisussa todetaan, että “Vain digitaalisesti itsenäinen EU voi ohjata digitaalisen muutoksen eurooppalaisten arvojen mukaiseksi”. Kesällä uutisoitiin uusimman DESI-indeksin (Digitalisaatioindeksi) julkaisusta ja siinä Suomi nousi EU:n jäsenmaiden kärkeen. [1] Polku digitaaliselle vuosikymmenelle DESI-vertailu edistää Euroopan Unionin politiikkaohjelman ‘Polku digitaaliselle vuosikymmenelle’ toteutumista. Sen neljä pääkohtaa linkittyvät kansalaisten Digitaalisten oikeuksien julistukseen. Keskeistä on digitaalisesti osaava väestö, tekniikan korkeasti osaavien ammattilaisten määrä, kestävä digitaalinen infrastruktuuri, yritysten digitaalinen siirtymä ja julkisten palveluiden digitalisaatio. Ajatus painottaa Euroopan Unionin keskeistä arvo pohjaa, resilienssiä ja turvallisuutta pyrkien sitomaan digitalisaation Euroopan historiallisiin arvoperusteisiin. (Ks. Taulukko 1.) Kun tarkastellaan vertailussa parhaiten menestyneiden maiden tuloksia, voidaan huomata, että kaikilla on suunnilleen sama aste julkisten palveluiden digitalisaatiossa. Suurimmat erot tulevat kansalaisten perusdigitaitojen hallinnasta. Osittain eroja on myös yhteyksissä. Suomen tulosten osalta voimme olla erityisen tyytyväisiä kansalaisten osaamiseen. [2] (Kuva 1.) Digitalisaatiossakin turvattavat eurooppalaiset arvot EU:n arvopohja on rakentunut vasta, kun EU alkoi laajentua taloudellisesta yhteistyöstä muille aloille. Taloudellisen yhteistyön ja kilpailukyvyn rakentaminen sekä edistäminen ovat täten EU:n keskeisimpiä tehtäviä. EU:n muut arvot perustuvat Euroopan valtioissa historiallisesti painotettuihin asioihin, erityisesti jo antiikin aikoina kehittyneiden demokratian ja ihmisyyden ajatuksille. Antiikin suuret ajattelijat nostivat näitä asioita esiin, vaikkakin tuon ajan yhteiskunnissa niitä kaikkia ei toteutettu tai ne ymmärrettiin hieman eritavoin kuin nykyisin. Näistä eurooppalaisista arvoista osa on määritelty EU:n yhteisiksi arvoiksi ja ne on vahvistettu Lissabonin sopimuksen 2 artiklassa ja EU:n perusoikeuskirjassa. (Taulukko 1.) Suomessa näitä arvoja syvennetään (mm. Suomen perustuslaissa) tiettyihin pohjoismaisen hyvinvointi yhteiskunnan kansalaisoikeuksiin. Näitä ovat erityisesti oikeus ilmaiseen koulutukseen, työskentelyyn ja sosiaaliturvaan. Arvopohja ja DESI-indeksin tavoitteet Ensilukemalta DESI-indeksin tavoitteet näyttäytyvät voimakkaasti talouskasvua ja kilpailukykyä painottavina. ICT-ammattilaisten lisääminen, teknologioiden käyttöönotto, digi-infra ja digitaaliset julkiset palvelut lisäävät tehokasta tavaroiden ja palveluiden tuotantoa. Tarkemmin tavoitteita katsoessa huomaamme niiden yhteyden myös arvoihin. (Taulukko 2.) Erityisesti väestön mahdollisuudet vapauteen, tasa-arvoon, ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoon on taattava myös digitalisaation aikakaudella, kun tiedonvälitys, työnteko ja julkiset palvelut muuttuvat digitaalisiksi. Lisäksi pohjoismaisista arvoista kansalaisoikeudet koulutukseen, työhön ja sosiaaliturvaan limittyvät kiinteästi moneen DESI:n tavoitteeseen. Väestön on osattava käyttää digitaalisia välineitä päästäkseen käsiksi keskeiseen tietoon, osallistuakseen demokraattiseen toimintaan, ollakseen vapaasti toimivia kansalaisia ja saadakseen itselleen kuuluvat julkiset palvelut. Lisäksi valtioiden on turvattava se, että digitalisaation myötä ei synny epätasa-arvoa tai ihmisoikeuksien loukkaamista esimerkiksi erilaisten väestöryhmien välille. DESI-raportissa todetaankin, että väestön riittämättömät taidot voivat paitsi haitata taloudellista kasvua myös syventää digitaalista kuilua valtioiden ja kansalaisten välillä ja täten lisätä digitaalisen syrjäytymisen mahdollisuutta. Lisäksi mahdollisuus arvojen toteutumiseen on turvattava riittävän infrastruktuurin ja julkisten palveluiden digitalisaation avulla. Eriarvoistumisen mekanismeja: ”matalat, kapeat ja rajalliset taidot” vai ”peruskäyttäjät, varovaiset ja ulkopuoliset” SoTyDigi -hankkeen [3] alkukartoituksessa havaitsimme, että kuntouttavaan työtoimintaan osallistuvien asiakkaiden digitaalisessa kyvykkyydessä on voimakasta vaihtelua. Olemme alustavasti jakaneet digitaalisen kyvykkyyden neljään erilaiseen tyyppiin: 1) digi-innostujat ovat äärimmäisen kiinnostuneita kaikesta teknologiasta ja uusista palveluista, 2) digipärjääjät hallitsevat arjen toiminnan kannalta keskeiset asiat, 3) digiarat hyödyntävät digitaalisuutta vain hyvin harvoin ja 4) digittömät ovat jääneet digitaalisuudesta täysin osattomiksi. [4] SoTyDigi -hankkeen havainnot osuvat mielenkiintoisella tavalla yhteen DESI-indeksin kanssa. Vaikka Suomessa osaaminen on Euroopan parasta (76 % väestöstä omaa vähintään perustason digitaidot, EU:n ka. 57 %), on hyvä kääntää katse siihen 24 prosenttiin, joilla ei ole perustason digitaalisia taitoja. DESI -vertailussa digitaitoja tarkastellaan luokittelemalla ne mataliin, kapeisiin ja rajallisiin taitoihin. EU:n tasolla 5 % väestöstä sijoittuu rajallisten taitojen ryhmään ja 9 % kapeiden taitojen ryhmään. 17%:lla oli matalat digitaaliset taidot. (Kuva 2.) Tässä ryhmässä on sellaisia vastaajia, jotka omaavat perustaidot kommunikoinnissa, yhteistyössä sekä tiedon lukutaidossa. He käyttävät digiä lähinnä kommunikointiin. Heillä ei kuitenkaan ole tarpeeksi esimerkiksi digiturvallisuusosaamista ja he ovat täten alttiita identiteettivarkauksille, henkilökohtaisille tietovarkauksille ja huijauksille. Tarkastelin kyvykkyyttä ja osaamisen jakautumista myös DESI-vertailun avoimen datan avulla. Vastaajien taustamuuttujien mukaan jäämme top 3 valtioiden jälkeen melkein kaikissa tunnetuissa yhteiskunnallista eriarvoisuutta tuottavissa väestöryhmissä. Vaikka prosentuaaliset erot ovat pieniä, on tämä selkeä viesti: meillä digiosaamisen eriarvoisuus on paljon vahvemmin yhteydessä mm. maahanmuuttajuuteen, koulutusasteeseen, työttömyyteen, kaupunki-maaseutujakoon ja muihin taustatekijöihin, jotka on jo pitkään tunnettu myös yhteiskunnallista eriarvoisuutta tuottavina mekanismeina. Näissä vertailuissa Alankomaat nousee selvästi tasa-arvoisimmaksi digiosaamisen suhteen. Yhteenveto ja johtopäätelmiä EU:n politiikkaohjelmilla ja niitä tukevilla seurannoilla on tietyt tärkeisiin arvoihin perustuvat lähtökohtansa, vaikka ne usein tuntuvat kaukaa haetuilta. Kehitystä seurataan yleisillä julistuksilla siitä, kuka on sijoittunut kärkimaaksi ja missä asiassa. Vertailuissa käytetään usein indikaattoreita, joiden pilkkominen pienempiin osiin paljastaakin paljon enemmän asian todellisesta luonteesta. Digiosaamisessa Suomi on lähellä EU:n asettamaa 80 prosentin perusosaajien tavoitetta. Lisäksi Suomi suoriutuu erittäin hyvin digitaalisissa viranomaispalveluissa ja digiteknologian hyödyntämisessä. Kuitenkin, kun katseen kääntää siihen 24 prosenttiin, joilla ei ole määriteltyjä digitalisaation perustaitoja, huomaamme keskeisiä erityispiirteitä väestömme kyvykkyydessä. Erityisesti huomio kiinnittyy eri väestöryhmien ja eriarvoisuutta tuottaviin yhteiskunnallisiin mekanismeihin. Suomessa osaaminen on korkealla tasolla ja ilmainen koulutus on kansalaisoikeus. Emme voisi kuvitellakaan, että vain 80 prosenttia väestöstä osaisi lukea ja laskea - saati, että olisimme sellaiseen tilanteeseen tyytyväisiä. Meille myös monet julkiset palvelut ja niiden saatavuus kaikille tasa-arvoisesti on itsestään selvä arvo, jota emme useinkaan edes pohdi. Kun palveluita siirtyy digitaaliseen maailmaan, voimmeko siis olla tyytyväisiä, jos 80 % väestöstä osaa niitä käyttää? Julkisten digitaalisten palveluiden kehittämisessä ja käyttöönotossa onkin ensisijaisen tärkeää huomioida ne, joilla ei (vielä?) ole digitalisaation vaatimia kyvykkyyksiä. Myös kykyjen, oppimistarpeiden ja mahdollisuuksien kohdentaminen, huomioiden yhteiskunnallista eriarvoisuutta tuottavat mekanismit, on äärimmäisen tärkeää. DESI -indeksin raportissa nähdään tärkeänä, että puutteelliset taidot omaaville tulee suunnata turvallisuuden, ongelmanratkaisun ja digitaalisen sisällön tuottamisen ohjeistusta ja opetusta. Tämä vastaa myös havaintojamme SoTyDigi -hankkeessa. Lisäksi havaintojen mukaan mahdollisuus käyttää digipalveluita (mm. laitteet) on keskeistä. DESI -vertailu edistää Euroopan Unionin sisäistä digitaalisuuden tasa-arvoista kehitystä, mutta se ei saa ohjata Suomen omaa pohdintaa siitä, mikä meille on tärkeää yhteiskunnallisesti. Meille on perinteisesti ollut tärkeää koko väestön ja eri väestöryhmien pääsy palveluiden piiriin ja laaja sekä korkea osaaminen. Tällöin voimme melko varmalla otteella todeta, että Suomessa ei riitä se, että 80 % väestöstä hallitsee digin perustaidot, vaan meidän olisi tavoiteltava 100 prosenttista perustaitojen hallintaa ja näin tukea perusarvojen toteutumista. Kirjoittaja: YTT Tiina Soininen Tiedolla johtamisen lehtori, Karelia AMK Asiantuntijaopettaja, SoTyDigi – Sosiaali- ja työllisyyspalveluiden digitaaliset ratkaisut pitkien välimatkojen maakunnassa -hanke Viittaukset:
Lähteet: DESI Avoin data Digitaalitalouden ja -yhteiskunnan indeksi 2022 Suomi. Euroopan komissio. Digital Economy and Society Index (DESI) 2022. Full European Analysis. Sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmäpalveluiden seuranta ja arviointi (STePS 3.0) -hankkeen loppuseminaari pidettiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kampuksella 4.10.2022. Osallistujina oli yli 300 sote-tiedonhallinnan uranuurtajaa, osaajaa ja tutkijaa, osa etänä ja osa paikan päällä. Hanke on toteutettu laajassa yhteistyössä ja siinä on kerätty mittavat aineistot, joita hyödynnetään aktiivisesti tutkimuksessa ja tiedonlähteenä käytännön työssä ja kehittämisessä. Loppuseminaarissa käytiin läpi valikoituja tuloksia teemoittain CAMM-viitekehystä hyödyntäen [1]. Tässä puheenvuorossa nostamme esiin sosiaalialan tuloksia ja näkökulmia. Tussitaikurit kuvittivat tilaisuuden antia. Digitalisaatioon liittyvä koulutus ja osaaminen Tiedonhallinnan kehitys ja digitalisaatio luovat alati uusiutuvia osaamistarpeita myös sosiaalialan ammattilaisille. Sosiaalihuollon organisaatioihin kohdistuneessa osatutkimuksessa [2] ilmeni, että organisaatiot tarjoavat melko kattavasti koulutusta työntekijöilleen, julkiset hieman muita enemmän. Toteutetuista koulutuksista yleisin oli asiakastietojärjestelmäkoulutus. Myös tietoturvaan ja -suojaan liittyvää koulutusta tarjottiin suurimmassa osassa organisaatioita. Jatkuvasti kehittyvät kyberuhat ja henkilötietojen käsittely yhä uusissa sähköisissä palveluissa ja tietojärjestelmissä herättävät kuitenkin pohtimaan, mikä olisi riittävä tavoitetaso koulutuksen tarjoamiselle. Tulisiko esimerkiksi kaikissa organisaatioissa järjestää vuosittain täydennyskoulutusta tietoturvaan ja -suojaan liittyen? Sosiaalialan ammattilaisia koskevassa osatutkimuksessa [3] ilmeni, että enemmistö arvioi itsensä kokeneiksi asiakastietojärjestelmien käyttäjiksi. Onkin selvää, että sähköisten asiakastietojärjestelmien käyttö on vakiintunut osaksi myös sosiaalialan työtä. Tietojärjestelmiä kuitenkin kehitetään ja uudistetaan parhaillaan, joten osaamistarpeet voivat jatkossa muuttua. Parhaimmillaan riittävä koulutus ehkäisee uusien järjestelmien käyttöönottoihin liittyviä riskejä. Kansalaisten näkökulmaa avaavissa tutkimuksissa [4,5,6] tuli esiin, että enemmistö aikuisväestöstä (85 %) arvioi internetin käytön osaamisensa olevan hyvällä tasolla ja jopa neljä viidestä (78 %) aikuisesta arvioi osaavansa tunnistaa tietoturvariskejä ja huijausyrityksiä internetissä. Internetin käytön osaaminen onkin tärkeä edellytys väestön sähköisten palveluiden käytölle. Kuitenkin on tärkeää muistaa, että aikuisväestöstä viidennes (19 %) koki tarvitsevansa opastusta sosiaali- ja terveydenhuollon verkkopalveluiden käyttöön. Digitaalisten välineiden käyttö ja laatu Sosiaalialan organisaatioista lähes kaikki julkisella sektorilla käyttivät vuonna 2020 sähköistä asiakastietojärjestelmää, mutta yksityisen ja kolmannen sektorin organisaatioista viidennes oli ilman [2]. Tulosta tulkitessa on syytä muistaa, että sosiaalialalla kolmannen sektorin merkitys on säilynyt vahvana siinä, missä terveydenhuollossa se on vähentynyt [7]. Sosiaalialalla toimii paljon järjestö- ja yhdistyspohjaisia toimijoita, joiden toiminta voi painottua vapaaehtoistyöhön, kuten ruoka-avun tarjoamiseen. Apua tarjotaan myös anonyymisti. Lisäksi yksityisellä sektorilla on paljon pieniä toimijoita, kuten ammatillisia perhekoteja. Nämä organisaatiot ovat merkittävä osa sosiaalihuollon kokonaisuutta, mutta niillä ei ole välttämättä resursseja tai koettua tarvetta hankkia sähköistä tietojärjestelmää. Sosiaalihuollossa käytössä olevien asiakastietojärjestelmien tuotemerkkien arvosanojen keskiarvot vaihtelivat kohtalaisesta hyvään [8]. Tietojärjestelmien tukea työlle arvioitiin eri näkökulmista ja kehittämisen paikkoja tunnistettiin useampia. Asiakkaan palvelukokonaisuuden koordinointi on keskeinen tehtävä etenkin julkisella sektorilla, jossa asiakkaan vastuutyöntekijän työnä on varmistaa palveluiden mielekäs kokonaisuus ja yhteentoimivuus palvelutarpeen arvioinnin sekä asiakassuunnitelman mukaisesti. Tietojärjestelmien tuki palvelukokonaisuuden hahmottamiselle ja koordinoinnille korostuu tilanteissa, joissa työntekijät vaihtuvat ja asiakkaalla on yhtä aikaa monia eri palveluita, joiden osalta ajantasainen tiedonkulku on tärkeässä osassa. Tätä taustaa vasten etenkin julkisen sektorin kohdalla voimme todeta tulosten osoittavan selkeän tietojärjestelmien kehittämistarpeen, sillä vain kolmasosa (34%) ammattilaisista arvioi tietojärjestelmän tukevan asiakkaan palvelukokonaisuuden koordinointia [9]. Rohkaisevaa on, että osa sosiaalialan ammattilaisista saa tietojärjestelmästä tukea työlle, mikä kertoo siitä, että myös sosiaalialalla on mahdollista toteuttaa tietojärjestelmiin käytännön työtä tukevia ratkaisuja. Valitettavasti niiden ammattilaisten osuus, jotka kokivat saavansa tietojärjestelmältä tukea määräaikojen, työtehtävien ja asiakkuuksien hallintaan jäi alle puoleen. Tulevaisuudessa tietojärjestelmiä olisi tärkeää kehittää tukemaan sosiaalihuollon työtehtävien ja määräaikojen seurantaa ja asiakkuuksien hallintaa paremmin, jotta ne tukisivat ammattilaisia suuren työkuorman hallinnassa keventäen muistitaakkaa. Tiedonvaihto ja yhteistyölle saatava tuki Parhaimmillaan tiedonhallinta ja tietojärjestelmät tukevat ammattilaisten ja organisaatioiden välistä tiedonvaihtoa ja toimivat viestintäkanavina myös asiakkaiden suuntaan. Sujuva tiedonvaihto puolestaan tarjoaa otolliset olosuhteet laadukkaalle ja vaikuttavalle työlle. Yhteistyön tukea ei välttämättä mielletä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakas- ja potilastietojärjestelmien perustehtäväksi. Tietojärjestelmät liittyvät kuitenkin olennaisesti tiedonkulkuun ja parhaimmillaan tietojärjestelmä voi tukea tiedon tasapuolista, sujuvaa ja ajantasaista saatavuutta sekä eri yhteistyötahojen, että ammattilaisten ja asiakkaiden välillä. Kanta-palveluita ei vielä juurikaan käytetä asiakasta koskevan tiedonhaun lähteenä sosiaalialalla [3]. Tämä kuvastaa sitä, että Kanta-palveluihin siirtyminen on sosiaalihuollossa vielä kesken. Sähköpostia käytetään asiakastietojen haussa yhä huolestuttavan paljon [3], mikä muodostaa riskin tietoturvalle ja -suojalle. Tuloksista ilmenee myös, ettei sosiaalihuollossa ole vielä löydetty riittävästi korvaavia vaihtoehtoja, jotka tekisivät paperilla ja faksilla tapahtuvan tiedonvaihdon tarpeettomaksi. [3] Toivottavasti tulevaisuudessa Kantapalveluiden käyttöönotto tuo parannuksia turvalliseen ja tehokkaaseen tiedonvaihtoon. Enemmistöllä (n. 70 %) sosiaalihuollon organisaatioista ei ollut vuonna 2020 lainkaan tiedonsiirtoa muista tietojärjestelmistä omaan järjestelmään tai omasta tietojärjestelmästä toiseen järjestelmään [2]. Tästä voidaan päätellä, etteivät sosiaalihuollon sähköisen tiedonsiirron edellytykset ole vielä optimaalisella tasolla. Sosiaalihuollon julkisen sektorin työntekijöillä on kuitenkin melko hyvin järjestetty pääsy työn kannalta tarvittaviin tietoihin muiden tahojen tietojärjestelmiin kirjautumalla [2]. Tulevaisuudessa voisi olla syytä kehittää tietojärjestelmään integroituja ratkaisuja myös näissä tilanteissa, jotta vähennetään työntekijöiden tarvetta kirjautua lukuisiin järjestelmiin. Organisaation sisäisen sosiaalialan ammattilaisten välisen tiedonvaihdon koki hyväksi noin puolet vastaajista [8]. Tulokset olivat hieman parempia yksityisellä sektorilla. Nykyiset asiakastietojärjestelmät tarjoavat harvoin tukea monialaiselle ja sosiaali- ja terveydenhuollon väliselle yhteistyölle, vaikka verkostojen kanssa tehtävä moniammatillinen yhteistyö on sosiaalihuollossa tärkeää ja sen merkitys kasvaa entisestään sote-uudistuksessa. Asia tulisi huomioida järjestelmien kehittämistyössä. Ammattilaisista ainoastaan 17 prosenttia koki järjestelmän tukevan yhteistyötä asiakkaan kanssa. [8] Tässä myös on kehittämisen paikka. Miten tästä eteenpäin? STePS 3.0 -hankkeessa arvioitiin etenkin vuonna 2014 julkaistun Sote-tieto hyötykäyttöön -strategian [10] tavoitteiden saavuttamista. Monessa asiassa on edistystä tapahtunut, mutta kaikkia strategian tavoitteita ei ole saavutettu. Strategiassa määritellyt tavoitteet ovat edelleen ajankohtaisia ja niiden tavoittelua kannattaa jatkaa organisaatioissa sekä sähköisiä palveluita ja tietojärjestelmiä tuottavissa yrityksissä [11]. Myös sosiaali- ja terveysministeriöstä on todettu, että sosiaalihuollon tiedonhallinnan lainsäädännöllisiin edellytyksiin tulee panostaa. Hyvinvointialueille siirryttäessä huomiota tulisi kiinnittää erityisesti ammattilaisten tiedonvaihdon tapoihin sekä sosiaali- ja terveydenhuollon väliseen tiedonvaihtoon sujuvan yhteistyön ja saumattomien palvelupolkujen mahdollistamiseksi. Tietojärjestelmien roolia eri toimijoiden väliselle yhteistyölle on hyvä pohtia myös jatkossa. Etenkin asiakkaiden ja ammattilaisten välisen viestinnän osalta olisi hyvä selvittää, mitkä ratkaisut tukevat tietoturvallista, ajantasaista ja sujuvaa tiedonkulkua. Parhaimmillaan sujuva tiedonkulku ja viestintämahdollisuudet vähentävät palveluiden kuormitusta, kun asiat on mahdollista selvittää ja hoitaa ketterästi. Digitalisaation tutkimusta on tärkeää jatkaa tulevaisuudessakin ja toivottavasti tässä hankkeessa muodostunutta osaamista ja välineitä voidaan hyödyntää myös tulevassa tutkimuksessa. Parhaimmillaan digitalisaation systemaattinen tutkimus mahdollistaa kokonaiskuvan luomisen kansallisen tilanteen kehittymisestä. Yksittäiset organisaatiot voivat myös verrata omaa tilannettaan muihin sekä saada virikkeitä omaan digikehittämiseen, jolloin syntyy myönteinen kehä tiedontuottajien ja -hyödyntäjien välille. Kehän rakentamisen eteen on tehty monipuolista viestintätyötä aina tietojärjestelmätoimittajille järjestetyistä webinaareista tähän jopa yli 300 ihmistä tavoittaneeseen hybridi-seminaariin. Kiitos kaikille osallistujille! Kirjoittajat: Samuel Salovaara, väitöskirjatutkija, Lapin yliopisto Maiju Kyytsönen, tutkija, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos Tuulikki Vehko, tutkimuspäällikkö, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos Lähteet
|
Blogin tarkoitusBlogissa julkaistaan tieteellisiä kirjoituksia sosiaalialan digitalisaatiosta eri näkökulmista. Blogi toimii sosiaalialan digitalisaation ajan kuvaajana ja tallentajana, sekä tietolähteenä ja keskustelun virittäjänä kaikille aiheesta kiinnostuneille. Arkisto
January 2024
Kategoriat
All
|